Z-sukupolvesta ja algoritmisesta johtamisesta puhuttaessa herää väkisinkin kysymys, olemmeko me normalisoimassa työelämää, jossa ei tarvitse enää opetella sosiaalisia taitoja, ja mikä pitkän aikavälin vaikutus tällä on yhteiskuntaan, jos useampi sukupolvi välttelee suoraa vuorovaikutusta toisten työkavereiden ja esihenkilöiden kesken.

Toisaalta samaan aikaan on huomioitava, etteivät kaikki zoomeritkaan sovi yhteen muottiin. Jotkut rakastavat puhelimessa puhumista, toiset nauttivat spontaaneista palavereista. Kolmannet inhoavat soittamista, ja neljännet palavereita. Mikäli rakennamme tulevaisuuden työelämää stereotypioiden perusteella, niin syrjäytämme tahtomattamme kaikki ne, jotka eivät sovi yleiseen muottiin.

Palataan vielä hetkeksi 24-vuotiaaseen markkinointiassistenttiin, jonka puhelin soi kesken työpäivän. Kenties hän ei tarvitse vähemmän puheluita, vaan paremmin ajoitettuja. Ehkä algoritmi ei ole uhka hänen kehitykselleen, vaan työkalu, joka vapauttaa hänet keskittymään siihen, mikä todella vaatii inhimillistä osaamista. Onko Z-sukupolven puhelinpelko ongelma, joka pitää korjata, vai ensimmäinen merkki siitä, että työelämä on muuttumassa?

Sen sijaan, pakottaisimme nuoret vanhan maailman muotteihin, meidän pitäisi ehkä kysyä itseltämme, mihin miltä huomisen työelämä näyttää. Ehkä työelämän tulevaisuus ei olekaan joko-tai, vaan molemmat-ja. Ehkä algoritmit johtavat tulevaisuudessa rutiineja, ja ihmiset merkityksiä. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeä muistaa, ettei kaikkea voi automatisoida menettämättä jotain – ei edes kommunikaatiota.