Valistusfilosofit uskoivat, että tieto vapauttaa. EU:n tekoälyasetus nojaa samaan uskoon kuvitellessaan, että valistunut kansalainen tunnistaa syväväärennökset. Kolmannessa ja viimeisessä osassa blogisarjaa tarkastellaan läpinäkyvyyden paradoksia ja kolmea vaihtoehtoista tietä eteenpäin.
EU:n tekoälyasetus pyrkii tuomaan järjestystä tekoälyn villiksi länneksi muuttuneelle kentälle, mutta sen läpinäkyvyysvaatimukset törmäävät perustavanlaatuiseen kysymykseen harhaanjohtamisen ja taiteellisen vapauden rajasta. Synteettinen media voi parhaimmillaan rikastaa kulttuuria, jos sääntely osaa erottaa kontekstin ja käyttötarkoituksen teknologiasta itsestään.
Euroopan unioni vastaa deepfake-kriisiin läpinäkyvyydellä: synteettinen sisältö on merkittävä ja käyttäjille kerrottava sen käytöstä. Mutta riittääkö tämä, kun tekoälyjärjestelmät eivät itsekään tiedä, mikä niiden tuottamasta sisällöstä on totta? Kun lait muuttuvat hitaasti ja tekoäly eksponentiaalisesti?
